ELÄMYKSIÄ JA ESTETIIKKAA

 

Kevon kanjonia on sanottu Suomen Grand Canyoniksi. Arizonassa en ole käynyt, mutta Kevojoen rotkoon laskeuduin tänä kesänä ensimmäistä kertaa.



Tunturikoivikot, paljakat sekä joen ja järvien nauha tarjosivat kulkijalle ponnistuksen ja virkistyksen polun. Paikoin 80 metriä syvä laakso huokui puhuttelevimmillaan silloin kun voimien elvyttämisen, vaatteiden kevennyksen tai ruokailun vuoksi oli pysähdyttävä. Vaikka kahdeksanterälehtinen lapinvuokko tai lentonäytöksen antanut tunturikihu viehättivät, Kevon kauneimmaksi kohteeksi kohosi maisema. Jyrkänteet, pohjan vedet ja kauaksi näkeminen täyttivät etelän vaeltajan ylevällä tunnetilalla, jota ympäristöestetiikassa on kutsuttu subliimiksi.  Mielihyvää tuottavan subliimin kokemukseen kietoutuu hämmästyksen ja kunnioituksen tunteita, nostaapa se joidenkin filosofien mielestä kokijan itsetuntoakin. Tunturin rinteellä istuessa maisemaa voi vain aistia, mutta näkymän ylevyyden syitä voi myös syventyä erittelemään. Rotkon jylhä pahta syöksyy pelottavasti kohti alhaalla virtaavaa jokea ja järviä. Onneksi näkyä voi tutkiskella turvallisen matkan päästä. Laakson vihreästä voi löytää lukuisia sävyjä – riippuen valon määrästä ja varjon paikasta sekä rinteiden kasvillisuudesta. Kaikkein vaikeinta on eritellä sitä, miksi kauaksi näkeminen viehättää taivaltajaa. Ehkä avara tunne ahdistavan ahtauden poistavasta loppumattomuudesta ja lupaus näkymättömissä olevasta päämäärästä rauhoittavat vaeltajaa. Huomaan arvottavani Kevon maisemaa melko yksilöllisin perustein, jotka eivät suoraan nouse topeliaanisesta kansallisromantiikasta. Saamenmaan ja Suomi-neidon suhde ei olekaan mutkaton.

Mannermainen elämyspedagogiikka (”Erlebnispädagogik”) tuotiin suomalaiseen nuorisotyöhön 1980-luvun jälkipuoliskolla. Esteettisiä tavoitteita mainittiin silloin tällöin elämyspedagogiikan teatteri- ja draamakytköksen yhteydessä. Esteettiset pyrkimykset jäivät kuitenkin lopullisesti taka-alalle angloamerikkalaisen seikkailupedagogiikan ja ”outdoor education” -suuntauksen vahvistuessa. Seikkailukasvatuksesta tuli aluksi kovien miesten kovien temppujen valtakunta, jossa mustavalkoisesti eroteltiin kovat taidot (hard skills) ja pehmeät taidot (soft skills). Fyysisten haasteiden ja toimintojen ajateltiin itsestään kasvattavan ihmistä – ”the mountains speak for themselves”. Maskuliinisen alkurynnistyksen tasaannuttua seikkailukasvatus on Suomessa avartunut näkemään haasteellisten kokemusten monia psykologisia ja sosiaalisia merkityksiä. Persoonallisuuden kehitys ja sosiaaliset taidot ovat tunnustettuja tavoitealueita ja kokemuksista puhuminen ryhmän kanssa on nykyään seikkailukasvattajan työn arkipäivää. Seikkailupedagogiikka tukee ihmisen kokonaisnaisvaltaista kasvua ja kehitystä elämyspedagogiikan tavoin, mutta esteettisistä tavoitteista ei nykyäänkään meillä juuri puhuta.
 

 

                          Kirjoittaja Juha Nieminen resiinaretkellä nuorisokeskus Marttisessa.
 

Elämys- ja seikkailupedagogiikan maahantuonti reilut parikymmentä vuotta sitten aiheutti hämmennystä. Satakin vuotta nuorisotyötä tehneiden organisaatioiden retket, vaellukset, leirit, purjehdukset ja ulkomaanmatkat eivät enää olleet retkiä, vaelluksia, leirejä, purjehduksia ja ulkomaanmatkoja vaan seikkailupedagogisia toimintoja. Nuorisotyössä seikkailupedagogiikan ammatillistuminen on tuonut toimintaan lisää pitkäjänteisyyttä, monipuolistanut sisältöä ja vahvistanut kasvatustietoisuutta.  Nuorisokeskusten seikkailukasvatuksellinen osaaminen ja luontoympäristö tarjoavat mahdollisuuden myös lasten ja nuorten esteettisen huomiokyvyn ja kyvykkyyden vaalimiselle. Esteettisessä elämyksessä arvotettava kohde on kaunis tai ruma, miellyttävä tai epämiellyttävä, viehättävä tai vastenmielinen. Kohde voi tulla vastaan köysilaskeutumisessa rotkojärvellä, kiipeilyssä kallioleikkauksella tai retkellä kansallispuistoon.  Nykynäkemyksen mukaan kauneus, miellyttävyys tai viehättävyys on ensisijaisesti kokijan mielessä ja siksi jokainen kuultu ”vau”, ”siisti”, ”helmi”, ”kuin Botswana” ja ”cool” on arvokas. Ihminen itse voi määritellä esteettisen arvokokemuksen. Kulttuuriperinneympäristössä toteutettavien lasten ja nuorten aikamatkojen ja kisailujen sisältö ja ympäristö ovat täynnä esteettisesti aistittavia elämyksiä: muotoja, värejä, ääniä ja tuoksuja. Nuorisokeskuksissa viljeltävä esteettinen kyvykkyys voi omalta osaltaan lisätä elämän rikkautta ja rohkaista itseilmaisuun myös myöhäismodernissa urbaanissa elinympäristössä.

- Juha Nieminen

Kirjoittaja on Tampereen yliopiston nuorisotutkimuksen ja nuorisotyön yliopisto-opettaja, joka on työskennellyt Marttisen nuorisokeskuksessa.