Viime viikolla osallistuin elämäni yhteen seikkailukkaimpaan matkaan. Olen tosi iloinen päätöksestä, että lähdimme Dianan kanssa Lappiin! Keskiviikkona (siis 2. maaliskuuta) me päätimme, että nyt tai ei koskaan - perjantaina oltiin jo Jyväskylässä ja sunnuntaina (eli 6. maaliskuuta) olimme perillä Vasatokassa:) Vasatokka on Suomen pohjoisin nuorisokeskus Inarin lähellä. Siellä työskentelee vapaaehtoisena Márton, toinen unkarilainen. Me vierailimme hänen luonaan.
Suuri unelmani on ollut nähdä revontulia! Minä luulen, että ajoin jo ympäristöäni hulluksi… Todella Suomeen tullessani kerroin joka päivä jollekulle, että haluaisin nähdä revontulia. Niinpä, historiallinen hetki tuli 10. maaliskuuta, illalla, kello 8. Elämäni yksi onnellisin 2 tuntia oli seisoessani revontulien alla Vasatokan järven jäällä. Valitettavasti kamerani ei ollut niin hyvä kuin aasialaisten vieraiden kamerat, mutta ehkä tässäkin se näkyy vähän:
Paremmalla kameralla sama näkyy tällä tavalla :D
Jalkojani paleli ja niskani oli jumissa 2 tunnnin seisomisen jälkeen, mutta se kannatti! Minä en koskaan unohda sitä, se oli todella kaunista. Heti paikalla ymmärsin ettei mikään ole mahdotonta jos haluan jotain todella niin teen sen. Ehkä tämä kuulostaa vähän liioitetulta mutta minä todella kaipasin revontulia PITKÄSTÄ AIKAAN ja aika Lapissa merkitsi paljon minulle.
Lisäksi minä olen saanut paljon enemmän tästä matkasta kuin “vain” revontulet. Muun muuassa:
Minä kävin Utsjoella, Suomen pohjoisimmassa asutetussa kaupungissa (myös vanha toiveeni)
Ensimmäistä kertaa elämässäni olin Norjassa ja kävin Jäämeressä uimassa (minä olen saanut todistuksenkin siitä!)
Ensi kerran näin jalkakäytävällä kuljeskelevan poron
Ja suurin elämänkokemus oli Lapissa: peukalokyyti
Me liftasimme Dianan kanssa 340 kilometriä (Rovaniemi - Vasatokka välillä). Mutta takaisin Virroille liftasin yksin (Vasatokka - Oulu & Keuruu - Virrat välillä).
Peukalokyyti opetti minulle seuraavat:
Se on maailman yksi vapain ja samaan aikaan epävarmin tunne
Joku pysähtyy aina
On olemassa paljon avoimia ja spontaaneja ihmisiä
Täydellinen käsiliikunta ja harjoittelu hymyillen hammastahnamainokseen
“Sápmi” északi számi nyelven azt jelenti: Lappföld. Mi magyarok még csak ízlelgetjük a számi kifejezést, otthon sokkal inkább lappokként szoktunk hivatkozni rájuk. Pedig a lapp elnevezés már eltűnt a nemzetköziszóhasználatból, ráadásul a számik sem szeretik, ha lappoknak hívják őket.
De honnan is jutott most ez eszembe? Hát onnan, hogy múlt héten eldöntöttük Dianával, román kolléganőmmel, hogy a hétvégén nyakunkba vesszük Lappföldet:D Pénteken indultunk Virratból, és kisebb nagyobb kitérőkkel vasárnap délben meg is érkeztünk Inariba. Az út maga megér egy külön bejegyzést, olyan élmény volt, amit sosem fogok elfelejteni! Találkoztunk a holland hippitől kezdve az Irakot megjárt finn férfin át, egészen a rap fenegyerekekig is, akiknek mellesleg beestünk a koncertjükre is Saariselkaben… Na de erről majd máskor.
Szóval a mai napot Inariban töltöttük, és annyira magával ragadt ez a nap, hogy muszáj volt most este rögtön leírnom pár sort. Plusz otthon túl sokat rágtátok a fülem, hogy írjak már magyarul is ide, úgyhogy íme. De aztán olvassátok is végig:)
Már eleve maga a tudat is eszméletlen, hogy ennyire északon vagyok, de főleg azért élvezem ezt nagyon, mert már régóta el szerettem volna jönni ide. 7 évvel ezelőtt, az egyetem alatt csak Rovaniemiig jutottunk, de ha valakit kicsit is jobban érdekel a számi kultúra - mint engem -, akkor annak nem is szabad megállnia Inariig. Rovaniemiben amúgyis eléggé turistaszagú volt a népviseletbe öltözött emberek látványa. Ma ezt nem éreztem az Inariban lévő rénszarvas farmon. Persze ide is gyakran szerveznek turista csoportokat, de mivel egy család tulajdonában van a létesítmény, sokkal életszerűbbnek éreztem a számi életvitelt.
Egy nagyobb létszámú turista csoporthoz csatlakoztunk, így természetesen mi sem kerülhettük ki a számukra kitalált programokat. Etettünk rénszarvasokat, utaztunk az általuk vontatott szánokon, lasszóztunk és fényképezkedtünk. Kicsit (najó, nagyon!) lebutított élményparknak éreztem az elején, még rénszarvas jogosítványt is kaptunk azután, hogy a pár száz méteres távot végig ücsörögtük… De aztán minden erőfeszítésem ellenére mégiscsak beszippantott magával az egész. Jani és családja annyira büszkén beszéltek magukról, kultúrájukról és nyelvükről, hogy nem lehetett nem megszeretni azt a helyet. Őszintén sajnáltam, hogy semmire sem emlékeztem Irja néni számi kurzusáról, pedig fél évig jártam és még sikeresen le is vizsgáztam nála:D (a hétfői számi órákat egyetemi éveim legizzasztóbb szemináriumai között tartom számon, a vizsgáról nem is beszélve…)
A szívemet leginkább Jani anyukája miatt találta meg ez a farm. Egy idős, de energikus és tevékeny asszonyról van szó, aki több számi dalt, azaz joiku-t is énekelt nekünk. Hangulatos volt, ahogy a kotában (számi sátor) a nyílt tűz mellett énekelt és dobolt. Persze ez is csak a turisták által befizetett program része volt, de a néni megosztotta velünk azokat a dalokat is, amiket még ő hallott a szüleitől, akik pedig szintén a felmenőiktől tanulták azokat. Egészen libabőrös élmény volt ahogy énekelt, és elhittem azt, hogy ez nem csak a show része, hanem valójában az ő lelkének egy darabja. Szép volt látni, hogy milyen büszkén osztja ezt meg.
A sátorban az emberek többsége azt sem tudta, hogy kik azok a számik, sőt azt is meg merem kockáztatni, hogy Lappföldet, mint olyat sem ismerik olyan régóta. De ezután a nap után egy szeretnivaló, ambíciózus és hagyományőrző családnak köszönhetően biztosan kialakult egy kép.
Lehet azon vitatkozni, hogy mennyire hiteles ilyen formában hirdetni és mutatni a számi kultúrát külföldieknek, de ha arra a célra gondolok, hogy fenntartsák még generációk múlva is az emlékezetet a népről, akkor ezt maradéktalanul teljesíti a farm. Engem meggyőztek.
EVS-vapaaehtoistyön yksi osa on ns. tulovalmennus, joka järjestetään kaikille vapaaehtoisille, eli osallistuminen oli pakollinen minullekin. Tämä kirjoitukseni on tästä koulutuksesta. Huomio, se on pitkä!:)
Tämä kuuden päivän koulutus oli toisessa Suomen nuorisokeskuksessa,Villa Elbassa. Vapaaehtoistyötä äskettäin aloittaneet ulkomaalaiset nuoret matkustivat tänne ympäri Suomen. Järjestäjien lisäksi siellä oli yhteensä 30 osallistujaa, joka on mielestäni aika suuri lukumäärä verrattuna siihen, että tulovalmennus tapahtuu kolmen kuukauden välein. Se tarkoittaa siis, että monet valitsevat Suomen vapaaehtoistyöpaikakseen! Eikö se ole loistavaa?:)
Minulla ei ollut odotusta koulutuksesta ja en oikeastaan tiennytkään millaista se voi olla, mutta nyt kun se on lopussa, voin sanoa että se oli hyödyllistä ja kannatti osallistua! Pääasiallisesti tämä valmennus oli tiiminrakentamisesta ja vapaaehtoistyön asenteesta, mutta me saimme myös muutamia hyviä käytännöllisiä apuja arkipäiviin (mm. työaika, yleisiä vapaapäiviä, liikenne, kielitunteja, tietoja suomalaisista ruuista ja jokamiehenoikeudesta jne). Koska minä olen jo asunut aiemmin Suomessa, nämä tiedot eivät olleet uusia minulle, mutta varmasti se merkitsi paljon joillekin, jotka ovat Suomessa nyt ensimmäistä kertaa! Annettiin myös yleinen kuva suomalaisesta mentaliteetistä - josta minäkin voin vahvistaa sitä että, kun esimerkiksi lounaalla suomalaiset eivät puhu minun kanssa, se ei tarkoita että minä olen tylsä heistä tai he ovat vihaisia minulle… Se vain tarkoittaa, että he tarvitsevat yksityisyyttä:) Muuten, minä rakastan tätä Facebook sivua, katsokaa jos te haluatte lukea tästä aiheesta humoristisessa muodossa:https://www.facebook.com/finnishnightmares/?fref=ts
Päiväunet Itämeren päällä:)
Meillä oli joka päivä luentoja sisällä, mutta järjestäjät pitivät myös tunteja luonnon helmassa. Minun lempiosioni oli ns. “ sielu spotti”, kun oltiin metsässä ja meidän täytyi etsiä paikkoja, johon me istuimme ja vietimme hiljaa yksin 10 minuuttia. Minä pidän tosi paljon metsästä ja siitä lähtien kun tulin Suomeen, minä kävelen puiden välissä lähes joka päivä. Varmasti minä kaipaan sitä Unkariin palatessani… Toivottavasti te tiedätte että olette onnekkaita - Suomi on maailman metsäisimpiä maita! Pinta-alasta 70% on metsää. Unkarissa se on vain 17%…
Luennoissa puhuttiin paljon meidän vapaaehtoistyön syistä ja mitä niistä me voimme käyttää. Esimerkiksi tässä:
Monet kirjoitti että pääasiallisesti he tulivat juuri Suomeen luontoa, kieltä, kulttuuria ja koulutusta varten. He tekevät vapaaehtoistyötä jotta kehittyisivät sekä henkisesti että ammattimaisesti. He halusivat lähteä pois rutiinielämästään ja tehdä jotain kokonaan muuta työtä. Monet sanoi että Suomi on niin erilainen kuin heidän kotimaansa ja että se on täydellinen määränpää muutokseen.
Eräänä päivänä menimme myös Pietarsaareen,Nanoqmuseoon:
Muuten, tässä kartassa näkyy missä vapaaehtoiset ovat töissä Suomessa:
Kuten te näette Virtain nimen vieressä on minun ja toisen tytön nimi, Diana. Hän on kotoisin Romaniasta ja tulovalmennuksen jälkeen hän tuli mukaan Marttiseen. Hänkin viettää kuusi kuukautta vapaaehtoisena Marttinen Nuorisokeskuksessa:) Tässä me työskentelemme hirveästi:
Näiden kuuden päivän aikana minä sain muutamia uusia ajatuksia ja innoituksia projektistani, josta minä olen tosi kiitollinen. Kun minä palaan Unkariin kesällä, varmasti vierailen kouluissa jotta voisin mainostaa vapaaehtoistyötä koululaisille. Mielestäni monet eivät edes tiedä, että sellainen ohjelma on olemassa… Ja tällä hetkellä EVS on paras vapaaehtoisohjelma Euroopassa - matkakulut & kielitunnit maksetaan ja me saamme myös taskurahaa.
Näiden lisäksi tulovalmennuksen hyödyllisin osa oli ns.youthpasskoulutus.Youthpasson sellainen itsearviointi, jota me valmistelemme projektimme lopussa. Itse asiassa se on yhteenveto vapaaehtoistyötäni ja näyttää opiskelutaitoja. Tässä todistuksessa voin painottaa kahdeksan osamisaluetta:
1) Viestintä äidinkielellä 2) Viestintä vierailla kielillä 3) Matemaattinen osaaminen sekä perusosaaminen luonnontieteiden ja tekniikan aloilla 4) digitaaliset taidot 5) Oppimistaidot 6) Sosiaaliset ja kansalaistaidot 7) Aloitekyky ja yrittäjyystietoisuus 8) Kulttuurin ilmaisumuodot
Itse haluaisin syventyä kohtiin 6 ja 8, koska nämä alueet auttaisivat minua saamaan töitä siviilipuolella Unkarissa.
Yhteenvetona pidin tulovalmennusta järkevänä ja nautin maisemanvaihdoksesta. Rakastin junamatkaa! Se on vielä hämmästyttävää minulle että kun ulkona on -10 astetta ja 20 senttiä lunta, juna menee 140km/h nopeudella! Ja metsän keskellä!:) Rakastan tätä maata:)
Kiitos koulutuksesta Ritva, Kati, Tiia, Sarianne, Ville, Jonna ja Vesa!
#suomitumblr, #Kokkola, #VillaElba, #evs, #evs20, #unkarilainen, #international, #nuorisokeskukset, #nuorisokeskus,